Punkaharjun suojeluskunnan toiminta itsenäisenä järjestönä alkoi 1. helmikuuta 1924. Punkaharjulla oli ollut suojeluskuntiin liittyvää liikehdintää vuodesta 1917 lähtien. Ennen kunnan itsenäistymistä toimintaa harjoitettiin Kerimäen suojeluskunnan paikallisosastoissa. Suojeluskuntalaiset olivat keskeisessä asemassa kaikessa päätöksenteossa 100 vuotta sitten Punkaharjulla.
Suojeluskuntatoiminta Kerimäen pitäjän alueella käynnistyi jo ennen sisällissotaa. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen pelättiin levottomuuksien leviävän Savonlinnan seudulle. Sen vuoksi Kerimäen kunnantuvalla järjestettiin kansalaiskokous, joka meni hulinaksi. Kokousta johtanut nimismies joutui vaatimaan kovin ottein järjestystä saliin.
Heti kokouksen jälkeen kunnalliskodilla pidettyyn salaiseen istuntoon osallistui parikymmentä miestä eri puolilta pitäjää. Tilaisuudessa päätettiin perustaa ”palokunta”, jonka keskeisenä tehtävänä oli tulipalojen sammuttamisen sijaan vastata yhteiskuntarauhan säilyttämisestä Kerimäellä.
Heinäkuun lopulla 1917 kokoontui Kulennoisissa maanviljelijä Otto Herttuaisen taloon joukko kylänmiehiä perustamaan omaa palokuntaa. Kokousta johti kauppias Oskar Kosonen. Tilaisuus keräsi niin runsaasti väkeä, että tuvan sijaan kokous pidettiin Herttuaisen talon pihalla.
Samana iltana palokunnan johtomiehet O. Herttuainen, maanviljelijä Heikki J. Kosonen, asemapäällikkö O. E. Mustonen ja talonisäntä Hanno Turtiainen istuivat Purhonmäen talossa päättämässä asioista, joista yleisessä kokouksessa ei haluttu keskustella. Niihin liittyi vartijoiden asettaminen, viestiverkoston järjestäminen, varojen kerääminen aseita varten sekä varusteiden ja aseiden hankkiminen.
Muutama viikko myöhemmin Vaarassa kokoontui maanviljelijä Kalle Uotilan kutsumana 13 luotettua miestä Puruvedelle pistävälle niemelle. Kaikki kokouksessa olivat yhtä mieltä, että laki ja järjestys on saatava voimaan ja venäläinen sotaväki oli karkotettava Suomesta.
Koska suojeluskuntalaki oli vielä alkutekijöissään ja läsnäolleilta Varaan miehiltä puuttuivat aseet, pidettiin viisaimpana aloittaa toiminta salaisena. Lumeeksi kokousväki perusti Voimistelu- ja urheiluseura Vaaran urheilijat, jonka jäsenet lupasivat ”määräyksen saatuaan tarvittaessa taistella ase kädessä”. Uotilan talosta muodostui suojeluskuntatoiminnan keskus Kerimäen pitäjän kakkoiskulmalla.
Punkasalmella suojeluskunnan käynnistäjinä toimi liikemies ja kauppias Lauri Lipponen, joka oli taustaltaan Venäjän armeijan entinen vääpeli. Hän houkutteli nuoria miehiä mukaan sekä keräsi varoja aseiden ja muun materiaalin hankkimista varten. Lipposen ohella puuhasivat maanviljelijät Taavetti Silvennoinen ja Risto Silvennoinen sekä insinööri Viktor Sandberg, joka oli perustanut Punkasalmelle kattopäretehtaan yhdessä Aleksander Lampénin kanssa.
Useita kymmeniä Punkaharjun suojeluskuntalaisia lähti vapaaehtoisina Karjalan ja Viipurin rintamille.
Kärjistyneessä poliittisessa tilanteessa punkaharjulaisten aktiivisuuteen vaikutti muuta Kerimäkeä selvästi tärkeämpi asema rautatien, vesistöjen, harjualueen ja siltojen vuoksi. Sotilaallisia harjoituksia ja rahojen keruuta aseiden hankkimiseksi alettiin toteuttaa loppusyksystä 1917. Harjoituksiin osallistuvat joukot käyttivät jo tuossa vaiheessa itsestään nimeä suojeluskunta.
Aseiden hankkimista varten saatiin Punkaharjulla kokoon rahaa runsaat 10 000 markkaa. Kalle Uotila lähetettiin Viipuriin ostamaan rahoilla Punkaharjun sk:lle aseita. Uotila maksoi välittäjälle aselastin, joka ei kuitenkaan koskaan saapunut Punkasalmen asemalle. Asekauppias pisti rahat taskuunsa ja katosi maasta. Selvitellessään asiaa uudemman kerran Viipurissa Uotilan onnistui ostaa omilla rahoilla 8 kivääriä ja 7 pistoolia sekä näihin vähän patruunoita.
Tammikuussa 1918 alkaneisiin sisällissodan taisteluihin Viipurinlahdella ja Karjalan rintamalla osallistui ainakin 40–50 punkaharjulaista suojeluskuntalaista. Tehtailija Viktor Sandberg toimi Karjalan armeijan 2 rykmentin päällikön apulaisena sekä 1 konekivääriosaston johtajana.
Paikallisen puolustusvalmiuden ylläpitäminen oli suojeluskunnan keskeinen tehtävä sodan aikana. Harjua pitkin kulkeva rautatie ja sillat vaativat vahvan vartio-osaston, johon kuului noin 50 vapaaehtoista. Heidän lisäkseen Punkaharjun asemalla harjoitteli 40–50 miehen alokasosasto. Joitakin suojeluskuntalaisia osallistui myös Varkauden taisteluihin.
Tuunaansalmen ja Punkasalmen siltojen vartiopäällikkönä toimi aluksi H. J. Kosonen, joka pian komennettiin Pietarsaareen tykistökouluun. Sen myötä hän osallistui Tampereen valloitukseen tykistöpatterin vääpelinä.
Varsinaiset sotatapahtumat eivät yltäneet Punkaharjulle asti. Levottomuutta aiheutti pääosin And. Auvisen sahan työläisistä koostunut Putikon punakaarti, joka otti yhdessä savonlinnalaisten työväen punakaartin kanssa Savonlinnan kaupungin tilapäisesti haltuunsa loppiaisena 1918.
Savonlinnassa vältyttiin aseelliselta selkkaukselta työläisten ja suojeluskuntien yhteisellä sopimuksella. Luovutussopimuksen ansiosta kaikki aseet kerättiin yhteen molemmilta puolilta ja upotettiin kauppatorilla sijainneeseen kaivoon.
Punakaartin toimintaa johti Punkaharjulla ja Savonlinnassa hurjan miehen maineessa ollut Putikon asemapäällikkö Johan Wilhelm Johansson, joka vangittiin Savonlinnassa tammikuun lopulla. Savonlinnasta Johansson lähetettiin Seinäjoelle, jossa hänet ammuttiin 24.2.1918.
Punkaharjun suojeluskunta perustettiin Valtionhotellissa sodan aikana 1918. Se toimi Kerimäen sk:n alaisuudessa.
Kerimäen suojeluskunta perustettiin virallisesti sisällissodan alkamisen jälkeen 3.2.1918. Sen johtoon tuli kauppias Lauri Lipponen Punkasalmelta.
Valtionhotellissa järjestettiin 1.3.1918 kokous, jonka aiheena oli ”virallisten puitteiden luominen Punkaharjun ympäristön suojeluskunnalle”. Kokouksen lopputuloksena päätettiin perustaa Punkaharjun seudun suojeluskunta. Nimestään huolimatta se toimi Kerimäen sk:n alaisuudessa. Sen tehtävänä oli johtaa Kulennoisiin, Putikkoon ja Valtionhotelliin perustettuja esikuntia.
Punkaharjun esikunta kielsi maaliskuussa 1918 ihmisiä liikkumasta rataosalla Tuunaansaari-Leppälahti ilman sk:n antamaa lupaa. Lehdissä julkaistussa ilmoituksessa kerrottiin, että luvatta liikkujat ”ilman muuta pidätetaan tai pahimmassa tapauksessa ammutaan”.
Esikuntapäällikkönä Punkaharjulla toimi maanviljelijä Ivar Roschier, apulaispäällikkönä maanviljelijä Pekka Tynkkynen, kansliapäällikkönä pastori S. Leskinen, tiedonantotoimiston päällikkönä tirehtööri U. Asplund ja talouspäällikkönä maanviljelijä Risto Silvennoinen.
Samalla päätettiin asettaa vakinainen tutkijalautakunta, johon valittiin ylikonstaapeli Edvard Vesalainen, Kalle Uotila ja tirehtööri R. Johansson. Hotelli Finlandiaan perustettiin sotilassairaala, jonne tuotiin runsaasti haavoittuneita etupäässä Karjalan rintamalta keväällä 1918.
Sodan loputtua Punkaharjun vartioasemat purettiin ja suurin osa aseista kerättiin pois. Seuraavina vuosina suojeluskunnat keskittyivät harjoittamaan vapaaehtoista maanpuolustusta, johon olennaisena osana kuuluivat erilaiset urheilukilpailut.
Lotta Svärd -järjestö perustettiin sodan jälkeen tukemaan suojeluskuntia. Sen synty juontaa juurensa suojeluskuntien naisosastoihin. Järjestön tarkoituksena oli ”avustaa maan suojeluskuntia terveydenhoidolla, ruuanlaitolla, varustuksia valmistamalla, varoja hankkimalla sekä muilla suojeluskuntien toimintaa edistävillä keinoilla”.
Lotta-järjestön toiminta organisoitiin suojeluskuntien mallin mukaisesti. Kerimäelle perustettiin järjestön paikallisosasto. Punkaharjulla Lottien toimintaan osallistui mm. suojeluskuntalaisten vaimoja ja lähisukulaisia.
Itsenäisenä järjestönä Punkaharjun suojeluskunta aloitti kunnallisen eron myötä 1.2.1924.
Kerimäen suojeluskunnan vuosikokous pidettiin 27.1. Hotelli Finlandiassa. Läsnä oli 30 suojeluskuntalaista. Puhetta johti H. J. Kosonen. Kokous totesi, että Punkaharjulle muodostetaan oma suojeluskunta 1.2. alkaen. Kerimäen sk:n omaisuus päätettiin jakaa molempien suojeluskuntien kesken.
Yhteiskokouksen jälkeen oli Punkaharjun suojeluskunnan perustavan kokouksen vuoro. Sen puheenjohtajana toimi myös H. J. Kosonen. Kirjurina oli sk. vääpeli J. V. Ilonen. Molemmat olivat kuuluneet näkyvästi Kerimäen suojeluskuntaan.
Paikallistoimikuntaan eli esikuntaan valittiin Takaharjun parantolan ylilääkäri Väinö Seppänen, kauppias Adam Juho Stavén, Kalle Uotila (nuor.) ja maanviljelijä Felix Turtiainen sekä varajäseniksi konemestari Alpo Janhunen ja maanviljelijä Pekka Tynkkynen.
Kurinpitolautakuntaan vakinaisiksi nimettiin tilanhoitaja Ivar Lönnroth, maisteri Mikko Saarenheimo ja konttoristi Toivo Suikkari sekä varalle rautatievirkailija Eskelinen ja Yrjö Silvennoinen. Väliaikaiseksi paikallispäälliköksi valittiin opettaja Artturi Niemi.
Niemen erottua 1.3. paikallispäällikön tehtävästä hänen tilalleen valittiin hakemuksen perusteella H. J. Kosonen. Esikunnan kotipaikaksi määrättiin Punkasalmen asema.
Vaikka suojeluskuntajärjestö oli vapaaehtoinen maanpuolustusorganisaatio, se oli vuonna 1924 lainsäädännöllisesti osa Suomen puolustusvoimia. Harjoitukset pantiin eri puolilla Punkaharjua alkuun paikallispäällikön vetäminä. Sitä varten H J. Kosonen kävi Mikkelissä erillisellä johtajakurssilla.
Suojeluskunnassa oli vuoden 1924 lopussa 115 jäsentä sekä 10 kannatusjäsentä. Harjoitusosastoja oli viisi. Ne toimivat Kulennoisissa, Punkaharjulla, Punkasalmella, Putikossa ja Vaarassa. Kyläosastojen päälliköinä toimivat Toivo Suikkari, Yrjö Silvennoinen, Pekka Muhonen, Arvi Kaksonen ja Aarne Herttuainen.
Punkaharjun suojeluskunnalla oli aluksi käytössään 71 japanilaista kivääriä. Piirin luettelon mukaan kivääreitä olisi pitänyt olla 44 enemmän. Kesäpukuja oli varastossa 18. Niitä ei jaettu, vaan asuja käytettiin leiripäivillä.
Suojeluskunnat toimivat maan sisäpoliittisen kontrollin välineenä etenkin paikallisella tasolla.
Punkaharju ei poikennut tässä suhteessa muista Itä-Suomen maaseutupaikkakunnista. Kunnan ja suojeluskunnan aloittaessa itsenäisen taipaleensa sisällissodan päättymisestä oli kulunut reilut viisi ja puoli vuotta. Suojeluskuntien virallisen roolin vuoksi sillä oli merkittävä asema. Punkaharjulla toimineista järjestöistä ja yhdistyksistä suojeluskunta oli tärkein.
Suojeluskuntaan ja sen tukijoihin kuului keskeinen joukko kunnan, seurakunnan ja talouselämän vaikuttajia sekä maatalouden harjoittajia. Myös kauppiaat ja rautatieasemien virkamiehet olivat ahkerasti mukana. Suojeluskuntalaisia oli myös Putikon sahan työväestön joukossa. Iltamia sk järjesti jopa Putikon työventalossa.
Suojeluskunta oli alusta asti sotilaallinen ja kansalaisten puolustuskuntoa ylläpitävä järjestö. Sen jäseniksi otettiin 17 vuotta täyttäneitä miehiä, joiden poliittista luotettavuutta laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan ei tarvinnut kyseenalaistaa. Jäseneksi pääsi vain vannomalla valan.
Vuonna 1924 Punkaharjun nuorten miesten elämänkulkuun sisältyi vuosi armeijassa. Kaksi vuotta aiemmin voimaan tulleessa asevelvollisuuslaissa määritettiin yleiseksi palvelusajakasi vakinaisessa väessä 12 kuukautta sekä ratsuväessä, ilmailuvoimissa ja teknillisissä joukoissa 15 kuukautta.
Suojeluskunnat saivat käyttöönsä materiaalia pääasiassa puolustusvoimilta. Varastoja täydennettiin myös itse tehdyillä hankinnoilla. Ykityishenkiläidne ja yritysten lahjoitukset olivat toiminnan tukipilari.
Punkaharjun suojeluskunta sai heti toimintansa aluksi merkittävän lahjoituksen. Pelkästään rahavaroja sk. sai 1800 markkaa. Muita lahjoituksia olivat mm. Blomqvistin karamellitehtaalta makeisia 352 markan arvosta, Viipurin Tupakka Oy:ltä ja Itä-mainen paperossitehdas Oy:ltä savukkeita yhteensä 1022 markan arvosta sekä Werner Söderströmiltä kirjoja ja Oy Strengin kirjakaupasta kassa ja pöytäkirja.
Seuraan Punkaharjun suojeluskunnan toimintaa keväästä 1924 alkaen artikkelisarjassa Punkaharju 100 vuotta sitten. Se kertoo savokarjalaisen pitäjän pienistä ja hieman isommistakin asioista sekä tapahtumista ja ihmisistä. Sarja päivittyy joka kuukauden 1. päivänä.
Heikki Kähkönen
Pääkuva: Punkaharjun suojeluskunnan lippu, jonka on suunnitellut Toini Kallio. Kuvan jäljennöksen on piirtänyt aluepäällikkö Koponen.
Lähteitä:
– itsenäisyys100.fi
– puolustusvoimat.fi
– Suomen puolustusvoimat ennen ja nyt, Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen julkaisuja, WS Bookwell Oy, Porvoo 2004.
– Kari Selén. Suojeluskuntien Suomi? Teoksessa: Risto Alapuro (ed.), Raja railona: Näkökulmia suojeluskuntiin. Porvoo ja Helsinki, 1998
– Kari Selén. Sarkatakkien maa: Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. Helsinki: WSOY, 2001.
– Jukka A. Torvelainen. Kotikontuja tervehtien : Savonlinnan seudun suojeluskuntien ja Lotta Svärd -osastojen historia, Tott-Print, Savonlinna 2007.
– Kestämättömäöt sopimukset : Muuramen, Savonlinnan ja Teuvan rauhallisuuteen vaikuttaneiden tekijöiden vertailua kesästä 1917 sisällissotaan 1918. Sami Kallioinen, Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto, 2009.
– Markku Virtanen. Kestävällä tiellä eteenpäin : Savonlinnan Työväenyhdistys 1887–1987. Verkkojulkaisu.
– Sanomalehdet Itä-Savo ja Savonmaa
Erittäin hienoa, että alueen historiaa tuodaan näin hyvin esille. Kiitos siitä !
Joitakin lisäyksiä ja kommenttaja tuli mieleen sitä lukiessani:
Kauppias Adam Juho Stavén (savolaisittain Aatami Taveeni) oli 1920-luvun alussa Karjalan kannakselta Putikkoon muuttanut kulkukauppias (ns. laukkuryssä), jonka talo on edelleenkin pystyssä Putikon Valistustalo ”Suojaa” vastapäätä nykyisten Putikontien ja Laaksotien kulmauksessa. Lapsettoman pariskunnan Aatami ja Elsa Taveenin lehminavetta oli Kolikkoinmäellä olevan Koivulan talon takana ns. Taveenin metsässä Pölläsen kallioiden kaakkoispuolella, jossa navetan kivijalan jäännökset ovat edelleen näkyvissä. Taveenien lehmitila on nykyisin Savonlinnan kaupungin omistama ja asuintalo on yksityisessä lomakäytössä.
Arvi Kaksonen (1899-1984) asui Vaahersalossa, jossa lienee ollut suojeluskuntien harjoitusosasto. Putikossa oli kyllä suojeluskuntalaisia, kuten tarinassa kerrotaan, mutta ymmärtääkseni ei ollut organisoitua sk:n toimintaa. Putikko oli punakaartien aluetta.
Maanviljelijä Arvi Kaksonen osallistui Lapuanliikkeen järjestämälle talonpoikaismarssille 7.7.1930 Helsingissä kymmenen muun oikeistolaisen punkaharjulaisen kanssa.
27.2.2024 raimopu
Kiitos Raimo Pulkkinen tästä asiantuntevasta kommentista. Juuri tällaista keskustelua ja muistikuvia toivon kirjoittamieni artikkeleiden herättävän.
Suojeluskunta perusti Putikkoon esikunnan 10.2.1918. Sen jäseniksi valittiin kaupanhoitaja Heikki Soininen, rautatien virkamies Aadolf Savolainen, maanvilj. Kalle Harlin, kauppias A. J. Stavén ja ratamestari V. Koskelo sekä harjoituspäälliköksi kapteeni O. Huttunen.
”Esikuntien tultua näin perustetuksi, alkoi kaikkialla kyläosastojen perustaminen sekä kylä- ja maantievartioinnin järjestäminen pitäjän eri puolille. Kylä- ja maantievartioinnista huolehtivat kyläosastot. Kulennoisten ja Putikon esikuntien toimesta järjestettiin myöskin jo vapaussodan alkaessa vartiot rautatiesilloille ja asemille. Rautatievartiointiin käytettiin alkuaikoina yksinomaan vapaaehtoisia, mutta kutsuntojen tultua toimitetuksi myöskin reserviläisiä. Esikunnille alkuaikoina antoivat runsaasti työtä pidätettyjen kuulustelut ja myöhemmin silmälläpito. Myöskin matkustuslupien kirjoittaminen oli esikuntien hoidettava. (Kerimäen sk:n historia, Itä-Savo 20.11.1937)
—
Putikossa toimi 1920-luvulta lähtien oma suojeluskunnan kyläosasto. Putikon sk. osasto järjesti sotilasharjoituksia And. Auvisen mailla, oppitunteja ja iltamia sekä rakennutti 1930-luvulla oman talon. Osaston johdossa oli ainakin sk. vääpeli Toivo Suikkari.
Heikki Kähkönen