Puoluelehdet kilpailivat lukijoista 100 vuotta sitten Punkaharjulla

Sanomalehdillä on Suomessa pitkä ja värikäs historia. Sata vuotta sitten punkaharjulaisilla oli mahdollisuus tilata luettavaksi useita eri lehtiä, joilla lähes jokaisella oli oma vahva poliittinen sanomansa kerrottavanaan. Punkaharju 100 vuotta sitten -sarjan maaliskuun teemana on sanomalehti.

Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina Suomen lehdistö oli sananvapauden kantilta tarkasteltuna vapaan kirjoittamisen ja julkaisemisen taipaleen alkumetreillä – oikeastaan vasta sen ensimmäisellä sivulla. Vapaa lehdistö oli yhtä vapaata kuin oli lehtien kustantajatahokin. Puolueet ja niiden taustavoimat ohjasivat Etelä-Savossa hyvin pitkälti, minkälaista maailmankuvaa kukin lehti edusti ja välitti.

Sananvapauden tila oli kuitenkin toinen kuin se oli ollut pari-kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Toimituksissa ja kustannustaloissa oli tuoreessa muistissa Venäjän keisari Nikolai II:n helmikuun manifestista 1899 alkanut ankara sensuuri, jonka pääpelsepuupina hääri kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov.

Bobrikov puuttui herkästi Venäjää tai venäläisiä arvostelleisiin lehtikirjoituksiin. Tarkan silmälläpidon alla oli myös ajankohtaisten ja poliittisiksi luonnehdittujen aiheiden käsittely lehdissä. Bobrikovin pelko puolestaan opetti toimittajia käyttämään erilaisia kiertoilmaisuja ja vertauksia sensuurin uhan alla olleista aiheista kirjoittaessaan.

Sensuuri alkoi pikkuhiljaa lieventyä 1904 tapahtuneen Bobrikovin murhan ja 1905 Venäjältä levinneen suurlakon myötä. Suurlakkoa pidetään yleisesti Suomen poliittisen lehdistön synnyn merkkipaaluna.

Vuosina 1906–1917 ilmestyneistä lehdistä yli 70 prosenttia oli puoluepoliittisesti sitoutuneita. Ja suurin osa lopuista sitoutumattomiksi ilmoittautuneistakin oli luonteeltaan yleisporvarillisia. Kaikista maan 114 lehdestä vain 16 oli työväentaustaisia.

 Kansa osasi ja tahtoi lukea sekä käytti sanomalehteä moneen tarkoitukseen.

Sisällissodan jälkeen vuoden 1919 hallitusmuodossa vahvistettiin kansalaisten poliittiset perusoikeudet sekä sananvapaus. Suomalaisten lukutaito oli kansainvälisesti verrattuna 1920-luvun alussa erinomainen. Sitä paransi entisestään yleisen oppivelvollisuuden voimaantulo 1921.

Sanomalehdet upposivat lukuhaluiseen kansaan. Lehdet tavoittivat jopa yli 60 prosenttia väestöstä 1920-luvun alussa. Suurimmat lehdet olivat kasvattaneet sodan jälkeen nopeasti levikkiään. Lisäksi niiden rinnalle syntyi uusia pienempiä ja paikallisia sanomalehtiä.

Päivän uutistuore lehti oli erityisesti kaupunkilaisten juttu. Maatalousvaltaisuudesta ja varsinkin talvella hieman hankalista yhteyksistä huolimatta kolme kertaa viikossa ilmestyvä sanomalehti oli melko yleinen itäsuomalaissa kodeissa. Lehtien tilaaminen lisääntyi, koska ihmisten taloudelliset mahdollisuudet hankkia sanomalehtiä paranivat ja kiinnostus maailman tapahtumia kohtaan kasvoi.

Pehmeällä ja kestävällä paperilehdellä oli monia käyttötarkoituksia kotitalouksissa. Sitä käytettiin eväsleipien sekä lihan ja kalojen kääreinä. Lehti toimi hyvänä eristeenä talojen seinissä ja katoissa.

Siihen käärittiin sätkät sekä sillä sytytettiin tupakit, kynttilät ja päreet. Uunin sytykkeenä pilkkeittein ja klapien välissä sanomalehti oli parhaimmillaan. Ja ulkohuussissa lehti pääsi varsinaisesti oikeuksiinsa.

100 vuotta sitten Punkaharjulla luettiin maakunnan omia lehtiä.

Vuoden 1924 alussa Savonlinnassa ilmestyi kaksi sanomalehteä, Itä-Savo ja Savonmaa, joita punkaharjulaiset lukivat ja tilasivat koteihinsa. Molemmat lehdet ilmestyivät tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Itä-Savo oli Kansallisen Edistyspuolueen ja Savonmaa Kansallisen Kokoomuspuolueen äänenkannattaja.

Lisäksi paikkakunnalle tilattiin Mikkelissä ilmestynyttä sosialidemokraattien Vapaus-maakuntalehteä. Maataloihin tuli maalaisliiton mikkeliläislehti Suursavolainen ja Putikon seudulle Parikkalan Sanomat. Postijunan mukana tulivat viipurilaiset Karjala ja Maakansa, Sortavalan Laatokka-lehti sekä valtakunnallisiksi jo tuolloin luokitellut Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet.

Itä-Savo perustettiin vuonna 1907 nimellä Savolainen. Lehti oli aluksi vanhasuomalaisen puolueen äänenkannattaja. Lehden nimeksi vaihtui Itä-Savo 1917. Samalla se muuttui kansanpuolueen kannattajaksi. Jo seuraavana vuonna lehti vaihtui ensiksi nuorsuomalaisten äänitorveksi ja pian sen jälkeen edistyspuolueen lehdeksi. Vuonna 1927 Itä-Savo julistautui maalaisliiton äänenkannattajaksi.

Savonmaan historia ulottuu aina vuoteen 1876 saakka, jolloin lehti alkoi ilmestyä nimellä Savonlinna. Se lakkautettiin vuonna 1901. Savonlinna-lehden työtä jatkamaan perustettiin 1904 Keski-Savo, joka ryhtyi nuorsuomalaisten ja perustuslaillisten kannattajaksi. Vuonna 1919 lehti alkoi ilmestyä Savonmaa-nimellä ja siitä tuli kokoomuksen äänenkannattaja.

Alkuvuonna 1924 lehdet seurasivat valtakunnan politiikkaa ja kannustivat kansalaisia vaaliuurnille. 

Suomen 11. eduskuntavaalit olivat edessä 1.–2. -huhtikuuta 1924. Maaliskuu oli poliitikoille kiireistä aikaa. Ehdokkaat kiersivät ahkerasti junalla ja hevospelillä paikkakunnalta toiselle.

Sanomalehtien sisältö oli jo muutenkin luonteeltaan hyvin poliittista. Vaaleista ne saivat entistä enemmän puhtia kirjoittaa, miten maan asiat tulisi hoitaa oikealla tavalla.

Niinpä maakunnan lehdet julkaisivat palstakilometreittäin omien puolueidensa ohjelmia sekä juttuja vaalitilaisuuksista ja ehdokkaista. Samalla arvosteltiin muita puolueita ja niiden poliitikkoja. Kaikilla oli kuitenkin yhteisenä tavoitteena patistaa kansalaisia äänestämään eduskuntavaaleissa.

Kilpailun koveneminen lukijoista edellytti lehtien nostavan esiin muitakin aiheita. Etelä-Savossa yhteiskunnallisista toimijoista suojeluskunta, Lotta Svärd -järjestö, maamiesseurat, maataloustuottajien järjestöt, nuorisoseurat ja kirkolliset asiat saivat merkittävästi palstatilaa. Tärkeinä pidetyt kuntien ja kaupunkien valtuustojen kokousuutiset olivat käytännössä referaatteja pöytäkirjoista.

Suomi oli 1920-luvulla urheilun suurmaa. Paikalliset nuorisoseurojen ja suojeluskuntien hiihtokilpailujen tulokset julkaistiin tarkkaan puhumattakaan suomalaisten menestyksestä eri lajeissa ulkomaan kentillä.

Pikaluistelun Helsingin MM-kisat 1.-2. maaliskuuta 1924 nousivat Savonmaan ja Itä-Savon etusivuille. Clas Thunbergin ja Asser Walleniuksen kaksoisvoitto avausmatkalla 500 metrillä nosti suurta toivoa, mutta olympiavoittaja Thunbergin jättäytyminen pois pitkiltä matkoilta aiheutti suuren pettymyksen. Kultamitali meni Norjaan, kuinkas muutenkaan.

Oman lukunsa lehtiuutisissa muodostivat rikokset ja onnettomuudet. Niistä raportoitiin seikkaperäisesti. Epältyjen ja uhrien nimet julkaistiin asuinpaikkakuntineen. Tulipalot olivat yleisiä. Kieltolakirikoksiin sekä juovuspäissään tappeluihin ja rettelöihin syyllistyneet saivat uutisissa vielä osakseen moraalisen arvostelun.

Kirjoitan maaliskuun 1924 lehtien aiheista lisää Punkaharju 100 vuotta sitten – maaliskuu 1924 -artikkelissa tämän linkin takana.

Valokuvat yleistyivät ja lehtien sivumäärät kasvoivat 1920-luvulla.

Painetut lehdet olivat vielä varsin ohuita, vaikka sivumäärät olivat alkaneet lisääntyä uuden painotekniikan ja rotaatiopainokoneiden yleistymisen myötä 1900-luvun alussa. Savonlinnassa ja Mikkelissä ilmestyneet sanomalehdet olivat lähinnä 4-sivuisia, mutta valtakunnan lehdet Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi ilmestyivät jopa 10–12-sivuisina luku- ja ilmoituspaketteina.

Lehtien ulkoasu oli varsin tiivis ja nykyisen mittapuun mukaan ahdas ja vaikeasti luettava. Otsikot olivat matalia ja lyhyitä, usein vain yhden tai kahden palstan levyisiä. Palstoja oli ahdettu yhdelle sivulle seitsemän, kun esimerkiksi nykyisessä tabloid-mallisessa Itä-Savossa on viisi palstaa.

Kirjaintyylinä eli fonttina käytettiin vanhanaikaista fraktuuraa, jota harva tämän päivän lukija edes osaa lukea. Antiikva oli yleistynyt ja sitä käytettiin yleisesti otsikoissa ja ilmoituksissa. Antiikvaan siirtyminen tapahtui lehdissä yleisimmin vasta 1920-luvun puolivälin jälkeen.

Suomalaisissa sanomalehdissä alkoi kuvitus yleistyä varsinaisesti 1910-luvulla. Tähän vaikutti erityisesti ensimmäinen maailmansota, joka toi maailman tapahtumat lehtien sivuilla tavallisen kansan ulottuville. Kuvien kohteet olivat kuitenkin usein varsin yksitoikkoisia. Lehdet esittelivät kuvissa karttojen ohella sotaa käyvien maiden johtajien rintakuvia ja piirroksia.

Kuvitus lisääntyi pääkaupungin suurissa nopeammin kuin maakuntalehdissä. Vaikka vuoden 1924 Helsingin Sanomia voidaan kutsua jopa kuvalehdeksi, käytettiin Itä-Savossa, Savonmaassa ja Vapaudessa kuvia varsin säästeliäästi.

Lehdet uutisoivat tammikuun 1924 lopulla neuvostojohtaja V. I. Leninin kuoleman. Itä-Savo oli ainoa alueen lehdistä, joka nosti Leninin kuvan kanteen. Se olikin samalla ainoa kerta, kun näissä kolmessa lehdessä oli valokuva etusivulla saman vuoden tammi-helmikuussa.

Heikki Kähkönen
Harjutie.fi

Lähteet:
Suomen Lehdistön historia 1-10. Päiviö Tommila (toim.). Kustannuskiila 1988.
Itsenäisyys100.fi-verkkosivusto.
Kirja, kirjavampi, sanomalehti – Ulkoasukierre ja suomalaisten sanomalehtien ulkoasu 1771-1994. Pekka Mervola. Jyväskylän yliopisto väitöskirja 1995.
Sanomalehdet: Itä-Savo, Savonmaa, Savolainen, Vapaus, Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi, 1924.