Punkaharjun asiat hyvin tuntenut nimimerkki L-no kirjoitti talvella 1924 Kotimaa-lehdessä huolestuneena elämänmenosta seurakunnassa ja Punkasalmen kylällä, Kirjoittaja oli pannut merkille, että seurakuntalaisten keskuudessa esiintyi juoppoutta ja muitakin paheita. Raittiusliike näyttäytyi vahvana Punkaharjulla koko 1920-luvun. Kieltolaista ja raittiusväen aktiivisuudesta huolimatta juopuneita hoiperteli Punkasalmen aseman nurkilla.
Sata vuotta sitten Punkaharjulla elettiin tiukkaa juopottelun vastaista raittiuskurin aikaa. Siitä pitivät huolen kieltolaki, sen kannattajat ja valvojat sekä eri järjestöjen kautta kanavoitunut raittiusliike.
Autonomian ajan yksikamarinen eduskunta päätti Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevasta alkoholikiellosta ”hurraa-huudoin ja raikuvin kättentaputuksin” 31. lokakuuta 1907. Suomen suuriruhtinas, keisari Nikolai II jätti kuitenkin lain vahvistamatta.
Uusi kieltolakiehdotus annettiin 15. maaliskuuta 1909. Sen vahvisti Venäjän väliaikainen Aleksandr Kerenskin hallitus vasta 1917. Laki astui voimaan kaksi vuotta myöhemmin, Suomen itsenäistymisen jälkeen 1. kesäkuuta 1919.
Asetus kielsi yli 2 prosenttia alkoholia sisältäneiden aineiden valmistuksen ja myynnin. Lisäksi kiellettyjä olivat alkoholijuomien maahantuonti, kuljetus ja varastointi. Poikkeuksena oli lääkinnällisiin, teknillisiin tai tieteellisiin tarpeisiin tarvittava alkoholi. Alle 2-prosenttisen rapakaljan ja siman valmistus ja myynti olivat sallittuja.
Kieltolaki kohtasi jo heti alussa odottamattomia hankaluuksia. Pelkkä voimaanastuminen kesti liki 12 vuotta. Lain valvominen ja sen rikkojien saattaminen edesvastuuseen osoittautui mahdottomaksi.
Ennen kieltolakia oli ominaista, että alkoholinkäyttö oli maalla harvinaisempaa kuin kaupungeissa ja kirkonkylissä. Kieltolain myötä väkijuomat löysivät uudet ystävänsä maalaisista. Aikalaislähteiden perusteella Punkaharju ei silti ollut juopottelun ja turmiollisen elämän kannalta sen kummempi paikkakunta kuin mikä tahansa muu maaseutupitäjä Savo-Karjalassa.
Eipä silti, ei Punkaharjullakaan eletty missään herrankukkarossa. Eri puolilla pitäjää juopoteltiin ja mesottiin humalassa, ja jotkut keittivät viinaa. Elisenvaaran-Viipurin rata ja kesäisin vilkas laivaliikenne toivat mukanaan kaikenlaisia kulkijoita ja monenlaista tavaraa suuresta maailmasta – sekä väkijuomia ja niiden käyttäjiä.
Salakuljetetun spriin korkea hinta hillitsi väkijuomien kysyntää Itä- ja Keski-Suomessa. Näillä seuduin tulivat kuitenkin pontikka, apteekkialkoholi sekä tippalääkkeet ja denaturoidut tuotteet janoisten avuksi ja tarpeiden tyydyttäjiksi.
Juopumus oli peruste putkaan laittamiselle. Miehet olivat enemmistönä kaikista pidätetyistä. Vuosina 1911-1924 alle 5 prosenttia humalatilan vuoksi talteen otetuista oli naisia. Kaupungeista kerättyjen putkatilastojen mukaan Savonlinnassa ja Lappeenrannassa naisten osuus pidätetyistä oli suhteellisesti suurempi kuin muualla maassa.
Saimaan kanavasta muodostui 1920-luvulla tärkeä salakuljetusreitti, jota myöten pirtua virtasi Itä-Suomen satamiin, kaupunkeihin ja kyliin. Lisäksi Punkasalmelta kulkivat liki suorat maantiet sekä Viipuriin että Sortavalaan.
Virolaiset salakuljettajat osasivat käyttää itäistä vesitietä, joka kulki Nevaa pitkin Laatokalle. Ja siellä missä autolla ja hevosella ei päästy liikkumaan, kulkivat spriikanisterit mieskaravaanin selässä ja pontikkapullot kulkumiesten repuissa.
Tammikuussa 1924 Savonlinnassa kokoontunut Itä-Suomen nuorisoseurojen liiton vuosikous vaati maan hallitusta asettamaan Saimaan kanavalle vartioston, jonka tehtävänä oli tarkastaa huolellisesti jokainen kanavaa ylöspäin tuleva alus, takavarikoida niistä löytyvät väkijuomat sekä asettaa salakuljettajat lainmukaiseen rangaistukseen. Saimaan kanavalle perustettiinkin nuorisoseuraväen aloitteesta erillinen poliisikomennuskunta.
Kasvava pitäjä ja vilkastuva kirkonkylä vetivät väkeä puoleensa.
Punkasalmi kasvoi 1900-luvun alussa, kun rautatien valmistumisen jälkeen käsityöläisiä ja kauppiaita muutti kylälle. Kunnan ja seurakunnan hallinnon myötä Punkasalmesta muodostui kirkonkylä, jossa käytiin toimittamassa asioita sekä hoitamassa yhteiskunnallisia ja seurakunnallisia velvollisuuksia.
Asutus ja palvelut keskittyivät Punkasalmella Viipurin ja Sortavalan teiden risteyksen ympärille. Kylän keskusta alkoi kohota nykyisen S-marketin nurkille. Vilkkaita kokoontumispaikkoja olivat luonnollisesti Putikon, Punkasalmen, Punkaharjun ja Kulennoisten asemat, joissa olivat myös postin konttorit. Punkasalmen asemalla toimi Punkaharjun suojeluskunnan esikunta, minkä vuoksi eri-ikäisiä miehiä kokoontui aseman ympäristöön.
Siellä missä jotakin tapahtui, sinne kokoontui aina muutakin väkeä. Lehtiuutisten mukaan välillä tapella nahisteltiin ja nyrkki heilui iltamien jälkeen. Puukkokin saattoi olla tappeluissa mukana. Silti viinasta tai muusta turmiollisen elämän vietosta johtuneita henkirikoksia ei Punkaharjulla sattunut kieltolain aikana lainkaan.
Maaliskuussa 1924 Enanlahdessa sijaitsevassa talossa olivat menossa naapurin pojan kuuliaiset ja eduskuntavaaliehdokas J. Fr. Tolosen vaalitilaisuus, kun riihessä samaan aikaan olleilta talon omilta miehiltä tuli pääsi karkuun ja sytytti lattialla olleet ruumenet.
Savolainen-lehti tiesi kertoa, että riiheen oli kätketty useita kanistereita virolaista pirtua. Kanistereita turvaan siirrettäessä yksi niistä putosi ja särkyi. Tuli yltyi siitä niin paljon, että sammutusyrityksistä ei ollut mitään apua. Pelastushommissa kolme miestä sai palohaavoja.
Junantuoma seurakuntalukkari Leino pettyi syvästi punkasalmelaisten viettämään huonoon elämään.
Palataanpa alussa mainittuun seurakuntaväen Kotimaa-lehden artikkeliin helmikuulta 1924. Nimimerkki L-no ei nähnyt Pakinaa Punkaharjulta -kirjoituksessaan Punkaharjun hengellisessä ja maallisessa elämässä juuri mitään hyvää. Jopa uuden kunnan nimi oli väärä.
”Allekirj. mielestä olisi esim. Punkasalmi ollut nimeksi sopivampi jo siitäkin syystä, kun seurak. kirkko ja hautausmaa ovat Punkasalmella, noin 10 minuutin matkan päässä samannimiseltä asemalta”, hän aloitti saarnansa.
Mitä ilmeisimmin nimimerkin taakse kätkeytyi paikkakunnalle vastikään muuttanut seurakunnan vt. lukkari-urkuri Lennart Leopold Leino, joka oli kiertänyt vuodenvaihteessa 1923-24 eri puolilla pitäjää pitämässä kinkereitä (ks. helmikuu 1924). Leinon mukaan uusi kirkkokin oli joko kiireessä tai asiantuntijoiden puutteessa rakennettu liian pieneksi.
”Istumasijoja on siinä ainoastaan noin 500:lle hengelle, joten ei juhlapyhinä useinkaan kaikki pyrkivät ole mahtuneet sisälle. Esim. mainittakoon, että useina tällaisina tungospyhinä on kolehti täytynyt jättää kantamatta, kun sen kerääjä ei ole mahtunut liikkumaan kirkossa.”
Punkaharjun seurakuntalaisia Leino kehui periaatteessa herkiksi ja vastaanottavaisiksi sananjulistukselle. Tosin joukossa oli paljon tapakristillisyyttä, jota piti yrittää kitkeä pois, mutta parempi niin kuin ei mitään.
Suurta huolta kirjoittaja kantoi siitä, että juoppoutta ja muitakin paheita oli huomattavasti seurakunnassa sekä ylempien että alempien keskuudessa. Erityisesti lapset altistuivat huonoille vaikutteille humalaisia nähdessään.
”Usein saa nähdä juopuneita hoipertelevan etenkin aseman läheisyydessä ja muuallakin. On surullista nähdä kuinka pienet lapset joukottain kokoontuvat ihmettelemään ja nauramaan tuollaista hoipertelevaa, alkohoolin huumaamaa ihmisoliota, joka siinä tilassaan on vajonnut alapuolelle eläimen”, hän linjasi.
”Surullisinta asiassa on se, että nämä hoipertelijat usein ovat itse isiä, joilla on kotona omat pienokaisensa hoidettavana ja kasvatettavana. (…) Painakaa mieleenne äidit, painakaa mieleenne isät, että huono siemen kantaa huonon ja kelvottoman ja hyvä siemen hyvän ja elinvoimaisen hedelmän.”
Viipurissa kirkkomuusikon koulutuksen käynyt Lennart Leino ei jäänyt pitkäksi aikaa Punkaharjun historiaan sen enempää kirkonmiehenä kuin raittiusvalistajanakaan. Jo kuukauden kuluttua kirjoituksestaan hän haki Himangan seurakunnan kanttori-urkurin virkaa, mihin tehtävään hänet kaiken lisäksi valittiin.
Kieltolaki säädettiin lähes täysin raittiiseen Suomeen.
Kieltolain astuessa voimaan kesäkuussa 1919 me suomalaiset kuuluimme maailmassa vähiten väkijuomilla päätään sekoittaviin kansoihin. Toisin sanoen laki säädettiin lähes umpiraittiiseen valtakuntaan. Alhainen alkoholinkulutus johtui käytännössä siitä, että maailmansodan puhjettua 1914 senaatti kielsi kaiken väkijuomien jakelun lukuun ottamatta anniskelua ensimmäisen luokan ravintoloissa.
”Raittiusväelle kieltolain voimaantulo oli juhlava tapahtuma, sillä laki symbolisoi sille uuden onnellisemman tulevaisuuden sarastusta sekä taloudellisessa ja henkisessä mielessä valoisampaa olotilaa. Kieltolain kautta katsottiin mahdolliseksi päästä alkoholittomaan kulttuuriin, jonka voittoon viemistä pidettiin osassa raittiusväkeä yhtenä ihmiskunnan suurimmista tehtävistä”, historiantutkija Jorma Kallenautio kirjoittaa väitöskirjassaan Kieltolaki ja sen kumoaminen puoluepoliittisena ongelmana.
Raittiusliikkeelle ei riittänyt, että lailla hillittiin väkijuomien kulutusta, vaan lopullisena tavoitteena oli eroon pääseminen kaikesta alkoholista ja siihen liittyvästä tapain turmeluksesta. Päämääränä oli yhteiskunnan ja sen perusyksikön perheen suojelu köyhyydeltä, väkivallalta, rikoksilta ja siveettömyydeltä.
”Kieltolain kautta katsottiin mahdolliseksi päästä alkoholittomaan kulttuuriin, jonka voittoon viemistä pidettiin osassa raittiusväkeä yhtenä ihmiskunnan suurimmista tehtävistä”, Kallenautio jatkaa.
Raittiusliike oli ensimmäinen organisoitunut kansanliike Suomessa.
Filosofian tohtori Irma Sulkunen pohtii väitöskirjassaan Raittius kansalaisuskontona 1800-luvun varhaisen työväenliikkeen ja uskonnollisten herätysliikkeiden yhteistä taivalta kansan raitistamiseksi. Raittiusliike ja niitä edustavat järjestöt olivat alusta lähtien sekä luonteeltaan että toiminnaltaan poliittisia.
Raittiusliike oli tärkeä kanava 1800-luvun lopulla kasvavalle työväenliikkeelle ja sen järjestöille. Liikkeen kautta avautui kaupunkien tehtaiden työntekijöille ja maaseudun tilattomalle väestölle väylä kanavoida poliittisia vaatimuksiaan.
Raittiusliikkeeseen yhdistyivät myös uskonnolliset herätysliikkeet. Lestadiolaisuus ja renqvistiläisyys asettivat ehdottoman raittiuden kristillisen elämäntavan kulmakiveksi. Raittius, yritteliäisyys ja vastuullisuus kiteytyivät Jumalalle otollisen ihmisyksilön tunnusmerkeiksi.
Uskonnollisissa yhteisöissä raittiusaatetta käytettiin käsikassarana maallisen ja yhteiskunnallisen moraalinormiston muovaamistyössä. Käsitekolminaisuuden juoppous-köyhyys-synti kautta kiteytyivät kansalaismoraalin perusainekset, joita olivat ahkeruus, säästäväisyys ja raittius.
Vuonna 1884 perustettu Raittiuden Ystävät oli kieltolakiin saakka valtakunnallisesti suurin ja painoarvoltaan merkittävin järjestö. Raittiuden Ystävissä ehdoton raittius yhdistettiin jopa muodissa olleeseen ihmisrodun jalostukseen. Lääketieteeseen oli 1800-luvun lopussa tullut käsitys, jonka mukaan alkoholinkäyttö aiheutti ihmisen perintöaineksen huonontumista.
Eugeniikka palveli tavoitetta vahvan kansakunnan luomisesta ja puolustuskyvyn parantamisesta. Raittiille vanhemmille syntyi terveitä ja voimakkaita lapsia. Raittiudella viitattiin ruumiilliseen ja henkiseen elonkuntoisuuteen, ja raittiusliike levitti tätä uskomusta tehokkaasti.
Kieltolakia pidettiin ennen kaikkea halpana ja suhteellisen helposti toteutettavana sosiaalilakina, jonka valvojaksi perustettiin Kieltolakiliitto.
Sivistyneistön joukossa raittius koettiin sosiaalisten ongelmien ratkaisijana. Juoppous nähtiin yhteiskuntaa ja moraalia turmelevana turmion tienä, joka johti perheiden hajoamiseen, vaivaishoitoon ja lopulta kuolemaan. Kansanraittiuden tarkoituksena ei ollut yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus, vaan kansalaisten kasvattaminen yhteiskuntakelpoisiksi hallintoalamaisiksi.
Lain kannattajat perustivat toimintansa edistämiseksi Kieltolakiliiton vuonna 1919. Sen tehtäväksi tuli valvoa kieltolain sekä siihen nojaavien määräysten ja asetusten tarkkaa noudattamista. Kieltolakiliitto kasvoi nopeasti suuremmaksi kuin Raittiuden Ystävät. Vuoden 1920 loppuun mennessä siinä oli puoli miljoonaa jäsentä, mikä vastasi jopa kuudesosaa koko Suomen väkiluvusta.
Maalaisliiton Santeri Alkiota pidetään Kieltolakiliiton perustajana. Liiton toiminnassa oli mukana Maalaisliiton, SDP:n sekä Kristillisen työväenpuolueen eduskuntaryhmien jäsenet. Johdossa hääräsi näkyvästi sosialidemokraattinen raittiusmies Väinö Voionmaa.
Kieltolakiliiton vastapainoksi lain vastustajat pistivät pystyyn Täyskiellon vastustamisyhdistyksen, joka rekisteröitiin 1920. Yhdistys muutti myöhemmin nimensä Täyskiellottoman kansanraittiuden edistämisliitoksi (TKE). Se pyrki pysäyttämään kieltolakikysymyksen vahvan politisoitumisen. Liitto esitti, että jokaisella oli oikeus henkilökohtaiseen vakaumukseen asiasta.
Kouluissa annettiin erikseen raittiusopetusta. Käytännön raittiustyötä tehtiin seurakunnissa, Raittiuden Ystävien paikallisseuroissa ja piirijärjestöissä sekä lukemattomissa muissa kansalaisjärjestöissä, joista merkittävimpiä olivat nuorisoseurat ja puolueiden omat raittiusjärjestöt.
Vasemmisto ja Maalaisliitto olivat ehdottoman raittiuden kannalla.
Sekä porvarillinen raittiusväki että järjestäytynyt työväki valmistautuivat kieltolain avulla kumpikin omiin taisteluihinsa. Porvarit pelkäsivät itänaapuria eli Neuvosto-Venäjää. Suomen aseena miesvahvuudeltaan ylivoimaista vihollista vastaan olisi moraalinen selkäranka ja kieltolain karaisema raitis ja terve kansa. Järjestäytynyt työväki valmistautui samoin perustein luokkataisteluun.
Eduskuntapuolueiden kanta lakiin oli hyväksyvä lukuun ottamatta Ruotsalaista Kansanpuoluetta. Maalaisliitto ja joko vasemmisto, johon kuuluivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja maanalaista kommunistista puoluetta lähellä oleva Suomen Sosialistinen Työväenpuolue, tukivat kieltolakia varauksetta.
SDP:lle kieltolaki oli vahvasti perinteeseen ja ideologiaan liiyyvä kysymys. Väkijuomien täydellistä kieltoa pidettiin puolueen sisällä käytännössä ainoana siedettävänä mahdollisuutena. SSTP pyrki olemaan demareita vieläkin ehdottomampi. Puolue syytti raittiusasiassakin SDP:tä revisionismista ja luokkatietoisuudesta lipsumisesta.
Työvenliikkeen merkittävin kieltolakipoliitikko ja raittiuden valistaja oli edellä mainittu Väinö Voionmaa. Hän omaksui tehtäväkseen koko työväestön ja alempien sosiaalisten luokkien raitistamisen. Kieltolaki oli Voionmaalle yhteiskunnallisen edistyksen välttämätön tae.
Nykyisen keskustapuolueen edeltäjä Maalaisliitto määritteli vuoden 1921 puolueohjelmassaan, että sen edustajien ja luottamusmiesten oli aina seisottava kieltolain puolella. Maalaisliiton puoluejärjestöjen piti toimia raittiustiedon ja -valistuksen levittämiseksi sekä pyrkiä ehkäisemään jäsentensä keskuudessa kaikki kieltolakia koskevat rikkomukset.
Maalaisliiton demagogi Santeri Alkio oli viimeiseen pisaraan asti raittiusmies. Alkio toimi myös nuorisoseuraliikkeessä. Itse asiassa Alkio vaikutti keskeisesti siohen, että nuorisoseurojen rooli terveiden elämäntapojen edistäjänä korostui. Alkio kiteytti, että nuorisoseurojen toiminnan tärkeimpinä sisältöinä olivat ”ehdottoman raittiuden edistäminen, lukuharrastuksen elähyttäminen sekä huvitushalun vastustaminen”.
Kokoomus ja Edistyspuolue tukivat kieltolain raittiuspolitiikkaa alkuvuosina. Kokoomuksessa vanhempi polvi omaksui aluksi tarkkailevan ja harkitsevan kannan. Sen sijaan nuoroikeiston piirissä ilmeni voimakastakin kieltolain vastustusta.
Kevään 1924 eduskuntavaaleissa käytännössä kaikilla Mikkelin läänin vaalipiirissä ehdokkaita asettaneilla puolueilla oli kieltolaki näkyvästi ohjelmissaan mukana. Ruotsalaisilla ei ollut vaalipiirissä ehdokkaita.
Raittiuskannanottoja julkaisivat ja kieltolain puolesta kirjoittivat alueen sanomalehdet Itä-Savo, Savonmaa ja Vapaus. Raittiusjärjestöt vaativat puolueita asettamaan raittiutta edistävät henkilöt vaalilistojen kärkeen. Sen tarkoituksena oli turvata heidän läpimenonsa ja sitä kautta kieltolakipolitiikan jatkuminen.
Punkaharjun paikallishistorian kannalta mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vuonna 1925 puolustusministerinä ollut tehtailija ja Tornator Oy:n toimitusjohtaja Aleksander Lampén sekä Takaharjun parantolan ja Lääkäriseura Duodecimin perustaja, lääkäri Matti Äyräpää liittyivät näkyvien kieltolakia vastustavien poliitikkojen, teollisuusjohtajien sekä lääketieteen ja kulttuurielämän vaikuttajien joukkoon.
Lampén ja Äyräpää olivat mukana 80 ”tunnetun kansalaisen” joukossa, jonka jäsenet allekirjoittivat kieltolain vastaisen julistuksen eduskuntavaalien alla 1927. Manifesti julkaistiin TKE:n lehdessä Täyskiellottomien airut sekä muutamissa sanomalehdissä. Allekirjoittajiin kuului myös Savonlinnan pormestari August Hietaro.
Punkaharjulla raittiustyötä ohjasivat samat henkilöt kuin kunnalliselämää, seurakuntaa ja nuorisoseuroja.
Raittiuslautakunta perustettiin Punkaharjun kuntaan liki ensitöinä 1924. Lautakunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin sähköttäjä Ilmari Aleksanteri Oksanen ja varapuheenjohtajalsi pastori Yrjö Airola. Muina jäseninä olivat metsätyöjohtaja Emil Siira, kauppias Olavi Puhakka ja neiti Kauno Seppäläinen.
Varajäseninä olivat vaihdemies Otto Miettinen, ratavartija David Kivinen ja Takaharjun parantolan puhelinkeskuksen hoitaja Liinu Kontkanen. Puhakka, Siira, Seppäläinen ja Kontkanen olivat 1920-luvulla näkyviä henkilöitä paikallisissa nuorisoseuroissa.
Filosofian tohtori Mikko Saarenheimo kirjoittaa Punkaharjun seurakunnan ensimmäisten vuosien historiikissa, että raittiusolot Punkaharjulla olivat yleensä olleet tyydyttävällä kannalla, joskin juopumus eritoten nuorison keskuudessa osoitti huolestuttavia leviämisen merkkejä. Saarenheimon mukaan väkijuomien saantia kunnan alueella helpottivat vilkas laivaliikenne ja muut hyvät kulkuyhteydet.
Savonlinnan raittiuspiiri perustettiin 1905. Se toimi myös Säämingin, Kerimäen ja Enonkosken pitäjien alueella. Ennen Punkaharjun kunnan itsenäistymistä Putikossa oli oma raittiusseura. Toinen raittiusseura oli naapurikunnan Säämingin puolella Ruhvanalla.
Putikon Raittiusseura oli isäntänä valtakunnallisen Ylioppilaitten Raittiusyhdistyksen kesäretkellä heinäkuussa 1924. Yhteinen iltamatilaisuus järjestettiin nuorisoseurantalolla Punkasalmen Palomäellä. Kaikki eivät katsoneet hyvällä raittiusväen kokoontumista, sillä tilaisuuden ilmoitukset joutuivat ilkivallan kohteiksi.
”Puheenjohtaja, herra Onni Lajunen, innokas opintokerhoajakin, oli paikallinen impressaariomme. Hyvin oli (iltamatiaisuus) järjestettykin ja ilmoitettu. Kun joku ilmoitus oli revitty pois, kiinnitti hän uuden uhaten vielä, että kyllä uusi aina tuodaan revityn tilalle, eikä r
epijää sitten kuulunut enää”, Raittiuden Ystävien Kylväjä-lehti kirjoitti tapahtumasta jälkikäteen.
Punkaharjun kunta liittyi Savonlinnan raittiuspiiriin jäseneksi. Raittiuspiiri järjesti tilaisuuksiaan yhdessä paikallisten nuorisoseurojen sekä Itä-Savon nuorisoseurojen liiton kanssa. Piirijärjestö piti vuoden 1924 aikana nuorisoseurojen kanssa kieltolain 5-vuotisjuhliin liittyvän kesätapahtuman Kulennoisissa sekä neuvontakursseja Punkasalmella.
Raittiuslautakunta järjesti 4. joulukuuta 1927 ohjelmallisen illanvieton Punkasalmen kansakoululla. Yleisöä kokoontui luokkahuoneen täydeltä. Tilaisuuden jälkeen pidettiin Punkaharjun raittiusseuran perustava kokous, jossa yhdistykselle hyväksyttiin Raittiuden Ystävien mallisäännöt. Seuran toiminta käsitti koko kunnan alueen.
Raittiusseuraan liittyi perustavassa kokouksessa 22 henkeä. Puheenjohtajaksi valittiin Olavi Puhakka. Muiksi toimikunnan jäseniksi tulivat opettaja Veera Miinalainen, kauppiaanrouva Helmi Suihko, konttoristi Lempi Seppäläinen, valokuvaaja Anni Hemminkinen, neiti Margit Kivinen, opettaja Karl V. Syvänne, apulaisnimismies Edvard Vesalainen ja Emil Siira. Vesalainen toimi Punkaharjun ylimpänä poliisiviranomaisena Kerimäen nimismiespiirissä.
Kieltolaki muodostui yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi ongelmaksi, joten kansa äänesti sen nurin.
Suomi ajautui 1920-luvun lopulla taloudelliseen lamaan. Kieltolaki tuli kalliiksi valtiolle, joka kaipasi kipeästi lisää verotuloja. Lain vuoksi laskettiin valtion menettävän miljoonia markkoja taivaan tuuliin.
Kansa ei kieltolakia hyväksynyt eikä juuri kunnioittanut. Sitä pidettiin kautta linjan epäonnistuneena. Lain rikkominen oli yleistä, minkä nähtiin johtavan jopa kansalaisten yleisen lainkunnioituksen heikkenemiseen.
Kieltolain aikana alkoholinkulutus kasvoi vuosi vuodelta. Väkijuomien laiton maahantuonti, anniskelu ja myynti suorastaan rehottivat. Juopottelu yleistyi, väkivalta ja yleinen turvattomuus lisääntyivät sekä tavat raaistuivat. Kieltolain vastainen salakuljettajien ja viranomaisten välinen pirtusota vaati jopa ihmisuhrin, kun partiossa ollut tullimies ammuttiin.
Kieltolaki kumottiin neuvoa-antavalla kansanäänestyksellä 29.–30.12.1931. Lakia vastusti 70,6 % ja kannatti 28,0 % äänestäneistä. Loput 1,4 % äänestivät mietojen juomien vapauttamisen puolesta. Äänestysprosentti (44,4 %) oli hieman pienempi kuin 1920–30-luvuilla käydyissä eduskuntavaaleissa keskimäärin.
Huhtikuun 5. päivänä 1932 kello 10 valtion monopoli Oy Alkoholiliike Ab avasi kaikissa Suomen kaupungeissa sekä Rovaniemen kauppalassa kaikkiaan 58 myymälää. Numerosarjasta 5-4-3-2-1-0 (5.4.32 klo 10) tuli samalla meille suomalaisille yksi helpoimmin muistettavista luvuista.
Kieltolakia säädettäessä 1900-luvun alussa siltä odotettiin paljon. Loppujen lopuksi koko laki osoittautui itsenäisyyden ensi taipaleella hapuilevassa nuoressa valtakunnassa varsin omalaatuiseksi yhteiskuntakokeiluksi, joka ei saavuttanut mitään sille asetettuja tavoitteita.
Paradoksaalista sadan vuoden takaisessa kieltolaissa on, että monet siihen liittyvät raittiushaaveet ja -asenteet sekä sosioekonomiset perusteet heijastuvat 2020-luvun lainsäädäntöön. Kieltolain haamu lymyää yhä eduskunnan käytävillä.
Heikki Kähkönen
Kuvat:
(Santeri) Alkion iltarukous, pilakuva. Sigurd Wettenhovi-Aspa, 1923 (vas.)
Paksu poliisi iskee silmää, pilakuva. Sigurd-Wttenhovi-Aspa, 1923.
Väinö Voionmaan kuva: Museovirasto.
Santeri Alkion valokuva: Iiska Heikkiläinen, Etelä-Pohjalainen.
Turmiolan Tommi tulee kotiin juovuspäissään. Kuva: Frans Oskar Liewendal, 1858. Museovirasto.
Grafiikka: Heikki Kähkönen
Lähteitä:
Sosialisia erikoistutkimuksia VIII. Juopumuksesta pidätetyt henkiöt kaupungeissa vuonna 1923. Suomen virallinen tilasto.
Irma Sulkunen: Raittius kansalaisuskontona – Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Helsingin yliopisto, väitöskirja, 1986.
Jorma Simpura: Vapaan viinan aika – 50 vuotta suomalaista alkoholipolitiikkaa. Kirjayhtymä, 1982
Aija Kaartinen: Kieltolaki ei kuivattanut Suomea. Artikkeli. Duodecim, 2012.
Punkaharjun seurakunnan synty ja 25-vuotisvaiheet 1922–1947. Kirjoittaneet Eero ja Mikko Saarenheimo. Punkaharjun seurakunta, 1947.
Kirsti Koskelainen: Santeri Alkio ja kieltolaki. Alkoholipolitiikka-lehti 47/1982.
Aimo Halila: Väinö Voionmaa raittiusmiehenä. Alkoholipolitiikka-lehti 4/1969.
Heikki Kähkönen: Kansanedustajien omantunnon vapaus alkoholiasioissa on homehtunut jäänne kieltolaista, Viisi Tähteä 31.5.2019.
Aikakauslehdet: Kylväjä, Täyskiellottomien airut
Sanomlaehdet: Itä-Savo, Savonmaa, Savolainen, Vapaus, Uusi Suomi
